Fantasia, hormonihöyry, Vauva

Elämän ihme

 

Iloinen tervehdys kaikille blogini seuraajille,

Työtoverini Camilla on ilahduttanut minua viesteillään, hän on ollut hengessä mukana. Viime postauksessa jäin kohtaan, jossa voimakkaat kivut hälvenivät, mutta kätilö määräsi ponnistamaan. Epiduraalista oli se hyöty, etten tuntenut kipua enkä kivuliaita supistuksia, joista olin kärsinyt jo toista vuorokautta.

Ajatuksissani pystyin vaeltamaan jonnekin kauas, sielun silmilläni näin kun Arkkienkeli Mikael näytti minulle peukkua. Mieheni tsemppasi minua ponnistamaan, kerta kerralta voimakkaammin, ja tunsin vanhan urheilijankroppani pystyvän toimimaan määräysten mukaan. Kuten tiedätte, joskus varttituntikin voi tuntua ikuisuudelta.

Sitten minut määrättiin lopettamaan ponnistaminen, lapsen pää oli yllättäen ulkona, mutta napanuora oli tiukasti vauvan kaulan ympärillä. Napanuora piti katkaista ennenkuin vauva pystyttiin vetämään ulos. Onnekseni en tuntenut ponnistamisen tarvetta. Viimein sain vauvan rinnalleni, hän oli ikäänkuin lähdössä jonnekin, mutta suu alkoi hamuta paljasta rintaani. Häntä katsoessani ja ihaillessani tunsin sydämessäni jotain todella suurta ja ihanaa tunnetta, paljon voimakkaampaa kuin ne kerrat, jotka olin ollut onnellinen mieheni olemassaolosta. Kyyneleet valuivat meidän kummankin silmistä, kun ihailimme lastamme, jota kauniimpaa emme olleet koskaan ennen nähneet.

Soittelemisiin, Marilyn